torstai 5. joulukuuta 2019

5.12.2019

Tänään 5.12.2019.
Vielä marraskuun 4. päivä kuvittelin,
kuinka tänään hyppään junaan.
Junaan, joka veisi minut lentokentälle,
sinua vastaan.
 
Kello 16 olisi sinun koneesi laskeutuisi.
Minä odottaisin malttamattomana aulassa.
Joka kerta, kun ovet aukenisivat,
sydämeni hypähtäisi, kuten aina.
Joko nyt tuolla aukaisulla näkisin sinut.
 
Kuinka erilainen päivä tästä tulikaan.
Tänään kun kulunut tasan kuukausi siitä,
kun sain elämäni vaikeimman viestin.
Olit menehtynyt yöllä,
täysin yksin.
 
Sen lisäksi, 
että lähtösi on ollut niin tuskallista,
on tuntunut todella vaikealta ajatella,
että olit tuolla hetkellä yksin.
En saa koskaan tietää, mitä ajattelit,
mitä tunsit.
Voin vain toivoa,
että tiesit,
kuinka rakas minulle olit,
 olet yhä, per sempre.
 


maanantai 2. joulukuuta 2019

Surutyö

Elämä tuntuu tällä hetkellä hyvin kummalliselta.
Kuin katsoisi jotain näytelmää,
johon itse ei kuulu.

Voisi varmaan luulla,
että kun emme jakaneet jatkuvasti yhteistä arkea,
yksinolo olisi jotenkin helpompaa.
Vaan ei se sitä ole. 
Vaikka asuimme kaukana toisistamme,
toisen läsnäolon  omassa elämässään jotenkin tunsi joka päivä.
Näin oli, vaikka ainoa yhteydenotto olisi ollut  viesti illalla
"buona notte, amore mio, ti amo tanto"

Kännykässä on tallella viimeisin viesti.
Viestissä hän suunnittelee lentolippujen varaamista Suomeen.
Ajankohtakin oli päätetty, 5.12.2019.
On siellä yksi videokin lokakuun lopulta.
En ole voinut niitä poistaa, vaikka niiden katseleminen tekeekin kipeää.
On ollut myös paljon fyysisiä kipuja.
Hermokivut ovat pahentuneet näiden viikkojen aikana.

Tänään korjasin kaikki yhteiset kuvat pois,
kolmannen kerran.
En oikein tiedä,
mikä olisi parasta.

Eilen oli ensimmäinen päivä,
kun ei tullut itkua.
Tänään aamulla sitten senkin edestä.
Kännykässä oli viesti Italiasta
ja ikävän aalto iski rajusti.

Viestissä pyydettin taas käymään.
Vaan en tiedä,
koska siihen olisin valmis.

Usein puhutaan surutyöstä.
Että sitä pitää tehdä,
että toipuu.
Miten sitä tehdään ?
Kun kaiken yhteisen ajatteleminen tekee niin kipeää ?








lauantai 16. marraskuuta 2019

Il mio amore meraviglioso


Viimeiset vajaat kaksi viikkoa ovat menneet sumussa.
Viisas, rakas poikani kehoitti minua kirjoittamaan ajatuksiani ylös.
Poikani jakaa rakkauteni kirjoittamiseen,
joten ehkä hän tietää sen voiman.

Sitä sanotaan,
että surun läpikäymiseen tarvitaan aikaa.
Vaan mitä tehdä,
kun ei jaksaisi odottaa,
että se aika kuluu ?
Että olisi helpompaa ?

Ikävä on valtava.
Ikävä oli suhteessamme aina läsnä jollain tavoin.
Tapasimmehan sen verran harvoin.
Mutta usein ikävä oli onnen täyttämää.
Onnellisuutta siitä,
että oli löytänyt ihanan ihmisen elämäänsä.
Miten sitä voikin olla onnellinen pelkästään toisen ihmisen olemassaolosta.

Ja vaikka meillä oli välimatkaa,
oli lähes aina tiedossa,
koska seuraavan kerran tapaisimme.
Minulla oli aina meitä erottavien päivien määrä ajatuksissani laskettuna.
Niin oli tälläkin kerralla.
18 päivää on hetkeen,
jota ei nyt koskaan tulekaan.

On ollut vaikeaa myös sen takia,
että täällä Suomessa ei ole oikein ketään,
joka olisi hänet tuntenut tarpeeksi hyvin.
Ihmistä, jonka kanssa jakaa muistoja hänestä.
Muistoja siitä,
kuinka sydämellinen ihminen hän oli.
Ja huolehtiva.
Uskon, että kaikki muutkin hänen läheisensä,
kun vain minä sai kokea tuon huolehtivaisuuden.

Hänelle oli kova paikka minun kipuni ja särkyni.
Viime vuonna hän kuuli lääkäristä,
joka oli auttanut erästä hänen kolleegaa samaisen ongelman kanssa.
Hän matkusti matkojen päähän tuota lääkäriä tapaamaan.
Kertoi tilanteestani ja ilmoitti,
että tuo minut sitten vastaanotolle,
kun seuraavan kerran Italiaan menen.

Nukkumaan mennessä hän oli aina huolissaan,
etten nuku asennossa,
joka lisäisi kipua.
Että minulla on varmasti tarpeeksi peittoja.
Joskus heräsin siihen,
kun hän asetteli pois potkimiani peittoja takaisin.

Vähän väliä kuulin hänen keskustelleen ihmisen kanssa siitä,
miten minun hankalaa terveystilannetta voisi auttaa. 


Hänen huolenpitonsa ylsi kaikkialle,
Siihen että syön tarpeeksi,
nukun tarpeeksi,
en rasita itseäni liikaa,
etten kolhi itseäni.
Tuo ilmeni niin,
että ulkona kävellessämme jos maastossa oli vähänkään haasteellisia paikkoja,
kuoppia jne, hän aina varoitti minua.
Ja jos emme jo valmiiksi kävelleet käsi kädessä,
otti hän minusta kiinni,
jottei vaan satu mitään.


Hänen seurassaan tunsin olevani todellakin turvassa,
kaikin mahdollisin tavoin. 
Tuntui, että hän vartioi, että minulle ei satu mitään. 


Kun kysyin, mikä hänet tekee onnelliseksi,
oli vastaus aina minuun liittyvää.
Se että minä voin hyvin,
että minulla ei ole kipuja,
että minä olen onnellinen.

Italian läheiset ovat olleet minun yhteydessä,
mikä on ollut lohduttavaa
sillä muuten on tuntunut niin vaikealta olla täällä niin kaukana.

Minulle ovat viestitelleet ja soitelleet poika, serkut, ystävät, veli,
 veljentyttö, veljen puoliso. 
On ollut uskomantonta,
kuinka he ovat olleet minusta huolissaan,
vaikka heillä itselläänkin on nyt suuri suru.
Yksi serkuista kertoi,
kuinka hänen ensimmäisiä ajatuksiaan oli ollut,
kuinka minulle tästä kerrotaan,
kuinka minä tästä selviän.
Serkku oli nähnyt,
kuinka läheisiä me olimme.

Minua on pyydetty käymään siellä
mutta tällä hetkellä on siihen pysty.
Jo pelkkä matkalaukkujen näkeminen kellarissa
tuntuu äärimmäisen vaikealta.
Monien vuosien ajan matkustaminen on tarkoittanut aina sitä,
että olen päässyt hänen luo.
En pystynyt katselemaan hänen vaatteitaan ja muita tavaroitaan,
joten vein ne kellariin.
Nyt kellarini on täynnä muistoja.

Veljentytöltä tuli pitkä viesti,
jossa hän ehdotti,
josko menisin Italiaan jouluna.
Tämä sai minut tuntemaan vielä voimakkaammin perheenjäseneksi.
Onhan Italiassa sanonta ja tapa
"Il Natale con noi,
la Pasqua con chi vuoi".

Vapaasti suomennettuna tuo tarkoittaa sitä,
että joulu vietetään omien rakkaiden kanssa
ja pääsiäinen sitten vaikka ystävien tai kenen kanssa nyt kukin sitä haluaa viettää.

Minulla on ikävä kaikkia heitä.
He ovat vuosien ajan kuuluneet elämääni.
Minusta tuntui, että kotini ja elämäni oli siellä.
Täällä Suomessa vaan "asuin". 
Minusta tuntuu, että en ole pelkästään menettänyt rakkauttani,
vaan myös oman elämäni jollain tapaa.

Amore mio meraviglioso,
mi manchi troppissimo !



sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Amore mio

Non ho piú il coraggio di osservare il cielo di notte
perché ho paura vederti tra le stelle
e non poterti riabbracciare.

Mi manchi troppissimo, amore mio



keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Addio


Amore mio,
tasan kuukausi sitten sanoimme hetkeksi hyvästit lentokentällä.
Sovimme,
että sinä tulet joulukuussa Suomeen.

Tänä aamuna sain Italiasta uutisen,
joka on musertaa minut.
Sinun sydämesi oli pettänyt,
eikä mitään ollut tehtävissä.

En voi vielä käsittää,
etten näe sinua enää koskaan.
Etten koskaan enää kuule ääntäsi.

Addio, Amore mio, eri tutto per me e mi manchi tantissimo !


maanantai 14. lokakuuta 2019

Fiksua funtsailua

Mielitietyllä oli tarvetta uusia ajokortti.
Ensin käytiin valokuvassa.
Siinä sellaisessa automaattikojussa,
ei siis missään valokuvaamossa.
Kuvat maksoivat viisi euroa.
 
Sitten mentiin autokouluun.
Kyseiseen kouluun oli saapunut eräs ilta tohtori
tarkastelemaan sekä mielitiettyä että mielitietyn kohtalontovereita.
Eli kyseisen illan aikana setä tutki urakalla kortin uusijoita.

Systeemi tuntui toisaalta fiksulta,
toisaalta pisti signoran vähän funtsailemaan.

Se fiksuosio on se,
että näin nämä uusijat eivät kuormita normaaleja lääkärinvastaanottoja.

Funtsailuosio piti sisällään sen,
että signoralle ei oikein käynyt selväksi,
mitä kaikki kortin uusijan tietoja dottorella oli käytettävissä.
Jos siinä vaikka sitten livahtaa ajolupa myös tyypille,
jonka terveys ei sitä enää sallisi.

Autokoulu toimi tässä välikätenä.
Toimitti kaikki paperit eteenpäin.
Ja otti siitä tietenkin maksun.



sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Signore Murphy

" Rakas signore Murphy !
 
Olen kirjoittanut teille aiemminkin.
Toivottavasti tämä on nyt kuitenkin viimeinen kerta!

Tiedän, että olette suuri Italiafani,
mutta olisiko mitenkään mahdollista,
että valitsisitte edes joskus toisen matkaseuralainen,
kuin minut ?
En jaksaisi enää näitä ainaisia taisteluja kanssanne. 

Jos edes antaisitte joskus minun voittaa,
mutta kun ei.


Toki tiedän, että seurani on erittäin viehkeää,
mutta silti,
la prego!
Edes joskus matkustaisin mielelläni yksin,
ilman teidän seuraanne.
Tai siis eihän teidän seurassanne sinällään ole mitään vikaa.
Ainoastaan sillä mitä siitä seuraa.

Ja nyt viimeisen vuoden aikana ei ole seurannut yhtään mitään hyvää.
Kuten ei nytkään.
 
Olisi ollut ihan tervetullutta viettää yksi rentouttava viikko
kaikkien näiden terveysongelmien lisäksi,
joita viime aikoina on ollut enenemässä määrin.

Nyt annoitte sen rentouttavan viikon kuitenkin kutistua yhteen päivään.
jo heti toisena päivänä päätitte, että nyt riitti löysäily
ja pläjäytitte sisuskaluihini sellaiset kivut,
että tötteröö!
Eipä siinä uskaltanut pahemmin mitään edes syödä,
kun jokainen suupala pahensi kipuja.

Ja kivut olivat vielä sen sorttisia,
etten enää uskaltanut ottaa erästä lääkettä.
Ja ilman tuota lääkettä ei meikäläisen kroppa myöskään sulata kipulaastaria.

Siinä sitten kärvistelin koko viikon alati pahenevien niin
 vatsa- kuin hermokipujenkin kanssa.
Ja jännäsin, miten menee paluulento.
Poksahtaako suoli tai jokin muu osio kropasta.

Kotiinpaluuni aamuna sitten suuntasin terveyskeskuspäivystykseen.
Nyt on sitten taas ultraa ja muuta tutkimusta edessä.
 
Siis hyvä signore Murphy,
onko nyt tarkoitus,
että joka kuukausi pamahtaa jokin uusi ongelma,
vai mikä on suunnitelmanne ?
 
Olisi kiva tietää,
mitä funtsailette näin niin kuin pidemmällä aikavälillä.
Pitäähän tässä kohta tehdä taas jos jonkinlaista päätöstä
tuon ihka alkuperäisen eli välilevyn pullistuman kanssa. 

Toivoisin saavani teiltä pikaisen vastauksen.

Ystävälllisin terveisin
Signora finlandese "