Viimeiset vajaat kaksi viikkoa ovat menneet sumussa.
Viisas, rakas poikani kehoitti minua kirjoittamaan ajatuksiani ylös.
Poikani jakaa rakkauteni kirjoittamiseen,
joten ehkä hän tietää sen voiman.
Sitä sanotaan,
että surun läpikäymiseen tarvitaan aikaa.
Vaan mitä tehdä,
kun ei jaksaisi odottaa,
että se aika kuluu ?
Että olisi helpompaa ?
Ikävä on valtava.
Ikävä oli suhteessamme aina läsnä jollain tavoin.
Tapasimmehan sen verran harvoin.
Mutta usein ikävä oli onnen täyttämää.
Onnellisuutta siitä,
että oli löytänyt ihanan ihmisen elämäänsä.
Miten sitä voikin olla onnellinen pelkästään toisen ihmisen olemassaolosta.
Ja vaikka meillä oli välimatkaa,
oli lähes aina tiedossa,
koska seuraavan kerran tapaisimme.
Minulla oli aina meitä erottavien päivien määrä ajatuksissani laskettuna.
Niin oli tälläkin kerralla.
18 päivää on hetkeen,
jota ei nyt koskaan tulekaan.
On ollut vaikeaa myös sen takia,
että täällä Suomessa ei ole oikein ketään,
joka olisi hänet tuntenut tarpeeksi hyvin.
Ihmistä, jonka kanssa jakaa muistoja hänestä.
Muistoja siitä,
kuinka sydämellinen ihminen hän oli.
Ja huolehtiva.
Uskon, että kaikki muutkin hänen läheisensä,
kun vain minä sai kokea tuon huolehtivaisuuden.
Hänelle oli kova paikka minun kipuni ja särkyni.
Viime vuonna hän kuuli lääkäristä,
joka oli auttanut erästä hänen kolleegaa samaisen ongelman kanssa.
Hän matkusti matkojen päähän tuota lääkäriä tapaamaan.
Kertoi tilanteestani ja ilmoitti,
että tuo minut sitten vastaanotolle,
kun seuraavan kerran Italiaan menen.
Nukkumaan mennessä hän oli aina huolissaan,
etten nuku asennossa,
joka lisäisi kipua.
Että minulla on varmasti tarpeeksi peittoja.
Joskus heräsin siihen,
kun hän asetteli pois potkimiani peittoja takaisin.
Vähän väliä kuulin hänen keskustelleen ihmisen kanssa siitä,
miten minun hankalaa terveystilannetta voisi auttaa.
Hänen huolenpitonsa ylsi kaikkialle,
Siihen että syön tarpeeksi,
nukun tarpeeksi,
en rasita itseäni liikaa,
etten kolhi itseäni.
Tuo ilmeni niin,
että ulkona kävellessämme jos maastossa oli vähänkään haasteellisia paikkoja,
kuoppia jne, hän aina varoitti minua.
Ja jos emme jo valmiiksi kävelleet käsi kädessä,
otti hän minusta kiinni,
jottei vaan satu mitään.
Hänen seurassaan tunsin olevani todellakin turvassa,
kaikin mahdollisin tavoin.
Tuntui, että hän vartioi, että minulle ei satu mitään.
Kun kysyin, mikä hänet tekee onnelliseksi,
oli vastaus aina minuun liittyvää.
Se että minä voin hyvin,
että minulla ei ole kipuja,
että minä olen onnellinen.
Italian läheiset ovat olleet minun yhteydessä,
mikä on ollut lohduttavaa
sillä muuten on tuntunut niin vaikealta olla täällä niin kaukana.
Minulle ovat viestitelleet ja soitelleet poika, serkut, ystävät, veli,
veljentyttö, veljen puoliso.
On ollut uskomantonta,
kuinka he ovat olleet minusta huolissaan,
vaikka heillä itselläänkin on nyt suuri suru.
Yksi serkuista kertoi,
kuinka hänen ensimmäisiä ajatuksiaan oli ollut,
kuinka minulle tästä kerrotaan,
kuinka minä tästä selviän.
Serkku oli nähnyt,
kuinka läheisiä me olimme.
Minua on pyydetty käymään siellä
mutta tällä hetkellä on siihen pysty.
Jo pelkkä matkalaukkujen näkeminen kellarissa
tuntuu äärimmäisen vaikealta.
Monien vuosien ajan matkustaminen on tarkoittanut aina sitä,
että olen päässyt hänen luo.
En pystynyt katselemaan hänen vaatteitaan ja muita tavaroitaan,
joten vein ne kellariin.
Nyt kellarini on täynnä muistoja.
Veljentytöltä tuli pitkä viesti,
jossa hän ehdotti,
josko menisin Italiaan jouluna.
Tämä sai minut tuntemaan vielä voimakkaammin perheenjäseneksi.
Onhan Italiassa sanonta ja tapa
"Il Natale con noi,
la Pasqua con chi vuoi".
Vapaasti suomennettuna tuo tarkoittaa sitä,
että joulu vietetään omien rakkaiden kanssa
ja pääsiäinen sitten vaikka ystävien tai kenen kanssa nyt kukin sitä haluaa viettää.
Minulla on ikävä kaikkia heitä.
He ovat vuosien ajan kuuluneet elämääni.
Minusta tuntui, että kotini ja elämäni oli siellä.
Täällä Suomessa vaan "asuin".
Minusta tuntuu, että en ole pelkästään menettänyt rakkauttani,
vaan myös oman elämäni jollain tapaa.
Amore mio meraviglioso,
mi manchi troppissimo !
