sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Triste

Täällä sitä signora koti-Suomessa taas nököttää ja totuttelee normiarkeen.
Ja itkeä tihruttaa ikäväänsä.
 
Ensimmäinen aamu yksin on aina pahin.
Kun tajuaa, että hei, sitä ollaankin taas ilman toista.
 
Fiumicinon kentällä istuessa signora katseli ja kuunteli, kuinka ympärillä oli hyväntuulisia reissajia kivan reissun jälkeen.
Naurua ja juttua riitti.
Ei sillä, että signora koskaan itsekseen naureskelisi ja höpöttelisi, mutta noissa tilanteissa signora ei tunnu istuvansa joukkoon.
Tippa silmässä.
Haikeana.
 
Vaan eikös sitä sanota, että pitää lähteä, jotta voi palata.
Tai jotain sinne päin.
 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi !