sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Masi-isä

Pohdin pitkään,
kirjoitanko tänne mitään isän hautajaisista.
Tämän blogin sisältö kun on ollut suurimmaksi osaksi hauskoja juttuja
Italiaan ja mielitiettyyn liittyen.
Mutta koska kuitenkin tuntui siltä,
että haluan tämänkin asian säilöä muistoihini,
päätin kirjoittaa myös tänne.

Minulla oli toive,
minkälaisen muistojuhlan isälle haluaisin.
Isän näköisen.
Isä oli huumorintajuisin ihminen,
jonka olen koskaan tuntenut.
Oikea tilannekomiikan mestari.
Ja tuo piirre säilyi aivan loppuun saakka.
Aivan lopussa isän puhekyky tyrehtyi.
Vain hetki ennen tätä oli eräs hoitaja palvelutalossa isää syöttäessä kysynyt:
"tuliko vatsa täyteen ?"
Isä oli hetken tuumannut,
ja sitten todennut:
"Sen kertoo sitten tulevaisuus".

Pari vuotta sitten isä oli sairaalassa muutaman viikon.
Ehdotin isälle kävelylenkkiä käytävälle rollaattorin kera.
Tuolloin kävely oli jo huteraa.
Isä tokaisi:
"No ei sitä rollaattoria kehtaa ottaa, 
Jos tulee vaikka tuttuja vastaan".

Vastaanvanlaisia muistoja oli mieleni täynnä
ja ajattelin,
että olisi niin ihana kuulla läheisten mukavia muistoja isästä.

Olin myös kirjoittanut jokaisen adressin lähettäjästä pienen tekstin siitä,
miten he isän elämään liittyivät.

Paria päivää ennen hautajaisia tapasimme siunaavan papin.
Kerroin hänelle suunnitelmistani.
Ja toiveistani.
Ja pappi ymmärsi ne täysin.
Ja jopa rohkaisi toteuttamaan ne.
Lupasi ennen muistotilaisuuteen lähtöä rohkaista
 vieraita kertomaan muistoistaan Masista.
Ei Masi isän oikea nimi ollut.
Kaikki vaan ovat isää niin nimittäneet ihan parikymppisestä saakka.
Masista pappin puhui.
Ja kertoi myös eräästä isäni sutkautuksesta parin vuoden takaa,
tuolta samaiselta sairaalareissulta,
jolloin rollaattori oli pannassa.
Olimme lähdössä kotiin ja eräs hoitaja tuli hyvästelemään.
Isä sanoi:
"Kotini on linnani ja vaimoni vanginvartijani"

Ja kyllä niitä muistoja sitten muistotilaisuudessa  kerrottiinkin.
Vuoroin itkettiin ja vuoroin naurettiin.

Serkkuni kertoi,
kuinka hänelle tuli ensimmäisenä Masia ajatellessa mieleen se,
kuinka hänen ollessa pieni,
 Masi aina pelotteli häntä pimeässä taskulampun ja tekohampaiden kanssa.

Tätini muisteli, kuinka heinänteko sujui aina naurunpurskahdusten siivittämänä,
kun Masi pääsi juttuineen vauhtiin.
Heinää tehtiin äitini kotitilalla
 ja se oli isän joka vuotinen perinne ihan siihen saakka,
kun terveys antoi myöten.

Äiti ja isä ovat aikoinaan tavanneet 60-luvun alussa eräällä
 kahden eri retkeilyseuran yhteisellä retkellä Lapissa Norjan puolella.

Niiltä ajoilta oli muistotilaisuudessa mukana kaksi ystävää,
jotka olivat mukana myös tuolla "kohtalokkaalla" retkellä.
Masa-ystävä kertoi meille tuosta retkestä.
Nukkumapaikoista oli ollut vähän pulaa
ja tämä kolmikko,
oli sitten päättänyt nukkua
 jossain osittain hylätyssä rakennuksessa.
Sieltä oli löytynyt reki.
Isä oli heittänyt siihen makuupussinsa ja kömpinyt siihen nukkumaan.
Aamulla herätessä oli isän kommentti ollut:
"Nyt on sitten sekin todistettu, ettei Masi putoa kelkasta".

Isä oli himokävelijä.
50 kilometriä ei ollut matka eikä mikään.
Tuolla samaisella reissulla oli isä kerran herätellyt nukkumassa ollutta Masa-ystävää
ja tokaissut että lähdetääs käymään Suomessa.
Ystävä oli vähän ihmetellyt, 
että sinnehän on reilut 50 kilometriä.
Isä oli tuumannut,
että eihän tuo ollut matka eikä mikään.
Ystävykset olivat sitten lähteneet patikoimaan.
Suomessa käymään.
Tai lähinnä kääntymässä.
Palasivat sitten saman tien takaisin
ja toivottivat muille reissulaisille,
että terveisiä vaan Suomesta.

Veli muisteli,
kuinka isä oli kerran tullut häntä tapaamaan pyörällä.
Lahdesta Lieksaan!
Vaan veli ei ollutkaan tuolloin kotona.
Niinpä isä oli jatkanut pyöräilyä takaisin Lahteen.

Muisteltiin joka kesäistä juhannuksen perinnettä,
pesäpallopeliä.
Masi oli ollut tiukka syöttäjä.

Toinen pojistani muisteli,
kuinka hän oli papan kanssa mökillä treenannut peliä varten
ja lyöneet palloa mökin seinään.
Kunnes mummu oli hermostunut ja tullut pihalle komentamaan kaksikon muualle.
Kaksikko oli päättänyt vaihtaa treenit keihään heittoon.

Isä oli myös pappa täydestä sydämestä.
Kun vanhempi pojistani aloitti koulun
ja sekä aamut että iltapäivät olivat vähän liian pitkiä pienelle pojalle,
pappa tuli joka aamu pojan seuraksi ja saattoi kouluun.
Kävi välillä kotona ja iltapäivällä sama juttu.
Ja tietenkin kävellen.
Matkaa kertyi n 9 km/suunta eli lähes 40 kilometriä/päivä.

Nuorempi pojistani oli alle vuoden ikäisenä sairaalassa useamman kerran.
Minä vietin päivät sairaalassa
ja pappa kolmivuotiaan ison veljen kanssa kotona.
Kerran sitten päätin,
että nyt on annettava papalle vapaapäivä.
Enkä mennyt sairaalaan.
Vaan mitä teki pappa ?
Meni sairaalaan,
oli siellä koko päivän syöttäen, hoitaen, vaippoja vaihtaen.
Hoitajatkin olivat olleet aivan ihmeissään tästä papasta.

Muistoja tulvi kahden tunnin ajan.
Jälkeenpäin mietin, mitä isä olisi tuumannut, jos olisi meidät nähnyt.
Ensin hän olisi ollut hämillään kaikesta siitä huomiosta.
"Mitä he nyt minun takia noin "
Isäni oli erittäin vaatimaton.
Ei halunnut olla koskaan kenellekään vaivaksi.
Vaan uskon, että hämmennyksen häivyttyä,
olisi hän hymynkare suupielessä myhäillyt tyytyväisenä:
" Kas kun ne tuonkin jekun ja sutkautuksen vielä muistivat".
Sellainen isä oli.
Jekkujen ja hauskojen tarinoiden mies.  

Ja minulla on niin ääretön ikävä Masi-isää 

Kuvahaun tulos haulle sydän

4 kommenttia:

  1. Kaunis ja koskettava teksti - isäsi on ollut hieno ihminen. Voimia ikävään ja kaikesta huolimatta kaunista ja onnellista alkanutta vuotta. - Marella

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Viikonloppu sujui aikalailla näitä muistoja miettiessä

      Poista
  2. Oikein kaunis kirjoitus rakkaasta isästäsi. Toivotan seesteistä vuotta 2018.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi !