tiistai 30. lokakuuta 2018

Mi piace quando...

Jos mielitietyn sairaanhoidolliset taidot on aikoinaan testattu,
on nyt käyty läpi herran huushollin pitotaidot.

Mielitietyn Suomi-visiitti oli aika työntäyteinen.
Signoran välilevyillä oli taas bileet pystyssä,
joten yksikätisenä mentiin.
 
Vaan signoran olo oli kyllä aika leppoisaa,
senkun olla röhnötti  mielitietyn ahertaessa.
 
Pikkasen olisi signoran tehnyt mieli vihjaista 
toisenlaisesta tiskaustekniikasta,
mutta onnistui sitten kuitenkin pitämään suunsa kiinni.
Vai pysyiköhän se nyt ihan kiinni ?
 
Mielitietty heilui myös imurin varressa.
Niin ja pesi neljä matonpätkää.
Juuriharjalla jynssäsi.
Aika ihana mies.

Aluksi, kun signora duunilistaa ehdotteli,
mielitietty vähän nikotteli mattojen kohdalla.
Signora siis yleensä pesee ne itse kesäisin,
mutta nyt ei kroppa ole antanut myöten.
Ei siis mistään ulkomaisen työvoiman hyväksikäytöstä ole kyse,
vaan ihan pakon sanelema juttu.

Kun sitten viimeisenä iltana pariskunta kävi yhteisten päivien hyviä ja huonoja juttuja läpi,
olikin yllättäen tuo yhteinen puuhastelu mielitietyn positiivisten juttujen listalla.

Tämä yhteisen ajan lopuksi asioiden läpikäyminen on ollut kuvioissa mukana jo pitkän aikaa.
Ja on muuten sitten vallan mainio juttu.
Vahva suositus kaikille parisuhteessa pakertaville.
Ensinnäkin siinä oppii yllättäviä asioita toisesta.
Mitkä asiat ovat toiselle tärkeitä, mitkä kurjia.
Samoin on myös ehkä vähän helpompi kertoa ajatuksistaan ja toiveistaan,
kun tästä on yhdessä sovittu.
Näin se ei saa millään muotoa "valittamisen" leimaa. 

Ja yksi mahtava juttu tässä on se,
että se antaa mahdollisuuden puhua myös jostain vähän ikävämmästäkin vähän pehmeämmin.
Jos joku toisen toiminnassa on vähän mieltä hiertänyt,
pystyy sen nyt sanomaan ehkä vähän rauhallisemmin ja rakentavammin,
kuin jos sen pamauttaisi asian ollessa päällä. 
Signora on vähän sellainen helposti kiehahtava tyyppi.
Joskus tulee tilanteita, jolloin tekisi mieli tiuskaista,
"mikset sä koskaan....."
ja
" aina sä...."

Vaan nyt kun tietää,
että asiaan voi palata myöhemmin ihan luvan kanssa,
muuttuukin asian ilmaiseminen usein muotoon
"musta on kiva kun...."
" mi piace quando..."

Ja sillä on kuulkaa todella iso ero ja merkitys,
miten asian esittää.


Ugh, kyökkipsykologi-Signora on puhunut.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Orpo

Usein sanotaan,
jotta yksi naisen elämän tärkeistä henkilöistä on kampaaja.
Ja, että hyvän löydettyään ei sitä hevillä vaihdeta.

Joskus on signora kuullut,
kuinka joku harmittelee,
kun esim muuton vuoksi menee kampaaja vaihtoon.
Signora on tuolloin vähän ihmetellyt,
että eikös se ole sama,
kuka sitä päätä möyhentää,
kunhan lopputulos on hyvä?

Signora itse on käynyt saman kampaajan hoivissa vuosikausia,
asian tunnepuolta en kummemmin pohtimatta.
Visiittejä on keskimäärin joka toinen kuukausi.
Nyt eräiden ikävien asioiden seurauksena on kyseisen kampaamon tulevaisuus vähän auki.
Signoran aivoihin jymähti tieto,
että hän on nyt vähän niinkuin  kampaamo-orpo.
Ei ole sitä oma kampaajaa.
Ajatus siitä, että pitää mennä jonkun täysin vieraan armoille,
tuntuukin nyt todella vaikealta.
Surulliselta.
Ihan kuin olisi menettänyt ihmissuhteen
ja nyt pitäisi aloittaa keinotekoisesti jonkun vieraan kanssa ihan alusta.
Siis, mitä tästä nyt oikein tulee ?


torstai 11. lokakuuta 2018

Kulunut vuosi

Tänä aamuna aamukävelyllä tuli itku.
Onneksi joka-aamuisen kävelyreitin varrella on myös metsää.
Sieltä löytyi kannonpökkylä, jonka päällä istuin ja itkin.
Olisi tehnyt mieli pomppia tasajalkaa ja huutaa
"hemmetin pullistuma"!

Onneksi järki esti moiset.
Se ei olisi ollut hyväksi sen kummemmin polville kuin pullistumallekaan.

Itku oli tullut jo eilen illalla nukkumaan mennessä.
Viimeiset pari kuukautta olen saanut tsempattua itseni aika positiiviseen vireeseen.
Eilen tultiin rytinällä alas.
Tuli yks kaks aivan hirveä ikävä isää.

Isä nukkui pois viime joulukuussa.
En tiedä, voiko rakkaan ihmisen menetystä mitenkään käsitellä,
ja jos voi, onko siitä mitään apua,
mutta joka tapauksessa minulla se on totaalisesti tekemättä.
Tämä vuoden jatkunut kipupainajainen on kyllä pitänyt siitä huolen.

Tänä aamun herätessä lohtua ei tuonut edes isän villatakki.
Takki, jonka koko viime talven vetäisin aamulla yöpaidan päälle
ja sama on jatkunut nyt ilmojen kylmettyä.
Tänä aamuna muistikuvat isästä tuo takki päällä eteisessä
 hymyillen minua vastaanottamassa
ei tänä aamuna tuntunutkaan lohduttavalta.
Karhea kauluskin painoi pahasti  todella kipeää kohtaa niskasta.
Itketti.

Siinä kannon päällä kököttäessä tuli käytyä läpi koko tämä vuosi.

Tässähän olisi voinut viettää merkkipäivää lokakuun alussa.
1.10.2017 jäin ensimmäisen kerran sairaslomalle sen jäätävän kivun vuoksi.
Kivun, jota lääkärit ja fysioterapeutit pitivät vain lihasjännityksenä.

Jälkeenpäin olen miettinyt,
että enkö osannut kuvata kipua oikein,
kun sekä lääkärit että fysioterapeutit olivat sitä mieltä,
että kyseessä on vain lihasjumi.

Peräti neljä kuukautta yritin tehdä töitä tuon lihasjumin eteen.
Kävin kuntosalilla treenaamassa fysioterapeutti/personal treinerin ohjauksessa.
Juoksin akupunktiossa.
Kivut vaan pahenivat.

Yritin olla töissä,
kuka sitä nyt lihasjumien takia on sairaslomalla!
Usein jouduin lähtemään itkien pois kesken päivän.
Kivut olivat niin jäätäviä,
että ei niitä kestänyt.
Joskus jouduin tulemaan taksilla,
kun muistin edellisestä kerrasta,
että bussin tärinä oli aivan kamalaa.

Viimeiset päivät ennen isän menehtymistä olivat kamalat.
Palvelutalo oli lähettänyt isän sairaalaan,
sillä isän keskushermostoa halvaannuttava sairaus oli edennyt jo siihen pisteeseen,
että nieleminen ei enää onnistunut.
Edessä olisi enää vaihe, joka johtaa tukehtumiseen.
Sairaala olisi silti halunnut lähettää isän takaisin palvelutaloon.
Kaksi päivää itkin ja rukoilin,
että isä pääsisi saattohoito-osastolle,
jossa ehkä voitaisiin lopussa oloa hiukan helpottaa.
Minulle on jäänyt nuo puhelut niin elävästi mieleen.
Sekä tilanteen kamaluuden että kipujen suhteen.
Edelleenkään en oikein pysty puhumaan niin,
että pidän puhelinta korvalla.
Se saa aikaan viiltävän kivun.
Tilanne oli tämä jo tuolloin joulukuussa.
Olin kuitenkin töissä ja kaiuttimen päällä pito olisi ollut hankalaa.
Muistan, kuinka tuntui, että kipu lamaannuttaa lähes hengityksen
ja siinä samalla yritin tapella hoitajien ja lääkärien kanssa.
Puhelu toisensa jälkeen. 
Kyseessä oli kuitenkin isän hyvinvointi ja se,
saako hän inhimillisen lähdön.
Tuossa vaiheessa tiesimme jo kaikki,
että lähtö oli lähellä.
Tosin sitä emme arvanneet,
että se olisi jo reilun 10 tunnin päässä. 
Jatkosta ei ole kunnolla muistikuvia.
Muuta kuin kipua.
Jotenkin sain kuitenkin kaikki isän poismenosta seuranneet käytännön järjestelyt hoidettua.
Hautajaiset menivät kipulääkkeiden ja rauhoittavien sekoituksella.
Seurasi sairaslomia, 
lyhyitä 2-3 tunnin työyrityksiä ja taas sairaslomia.
Lopulta,
4 kuukauden epätietoisuuden jälkeen tuli diagnoosi,
kaularangan välilevyn pullistuma.
Kevättalvi on aikamoisen sumun peitossa.
Muistan lähinnä aivan jäätävän kivun.
Jo pelkkä vasemman käden  liikuttamainen lisäsi kipua.
Makasin sängyssä päivästä toiseen.
Yksinäisyys ja kivut ovat paha yhdistelmä.
Joskus jopa pelottava.
Kun kipu menee sietokyvyn yli,
sitä saattaa alkaa miettiä vaikka mitä.
Eikä siinä ole ketään toppuuttelemassa,
järkeä puhumassa.

Muistan useita tilanteita,
jolloin olin lähellä tehdä mitä tahansa,
jotta saisi tajun kankaalle edes hetkeksi.
Jotta edes hetkeksi saisi lepoa siitä jäytävästä kivusta.
Oli myös pelottavaa,
että todella vahvoista kipulaastareista huolimatta kipu oli niin massiivista.

Samoin elämä yksikätisenä oli haastavaa.
Varsinkin kun se kivuton käsi oli oikea ja olen vasenkätinen.
Opettelin syömään oikealla kädellä.
Järjestään osa lusikallisista tippui lattialle.
Siellä ne nokareet sitten odottivat pojan viikottaista käyntiä.
käyntiin kuului siivous, kaupassakäynti, laastarin vaihto ja usein myös tiskaus.
Vaikka yritin käyttää kertakäyttöastioita, tuli tiskiä silti.
Tiskaus oli ja on joskus vieläkin todella kivuliasta.

Äidiltä yritin peittää pahimmat synkimmät syöverit.
Äidin elämän viimeiset vuodet olivat täyttäneet täysin isän hoito
ja nyt hän oli täysin tyhjän päällä.
Samoin hänen oma terveys reistaili ( ja jatkuu edelleen).
En halunnut lisätä hänen huoltaan oman tilanteeni vuoksi.
Tiesin, että huoli oli kuitenkin suuri.

Jos jotain hyvää, niin se tässä oli,
että nyt minulla oli mahdollisuus kulkea äidin mukana lääkäreissä ja tutkimuksissa.
Mikäli vain kivuilta pääsin liikkeelle.
Viime maanantainakin oltiin taas.
Ja jatkoa on tulossa.

Olen tässä säännöllisin väliajoin käynyt kokeilemassa,
josko työnteko onnistuisi edes osa-aikasairasloman verran.
Viimeksi sain kokoon peräti 3 kertaa 3 tunnin päiviä, mutta sitten tuli seinä vastaan.
Kokeilujen jälkeen iskee aina hetkeksi epätoivoisuus.
Eikö vieläkään?
Ehkä kuulun niiden joukkoon, joilla tämä ei mene ohi.

Myös ihmisten päivittelyt:
"Se on kyllä nyt kestänyt jo tosi pitkään"
"Siis vieläkö olet sairaslomalla"
eivät helpota yhtään pitää positiivisyyttä yllä.
Ymmärrän, että ihmisiä saattaa ihmetyttää,
miksei tälle tehdä mitään.

Mutta kun tekemiset on aika vähissä.
Joskus näitä leikataan, hyvin harvoin.
Leikkauksessa on erittäin suuret riskit.
Olet jututtanut useampaa eri lääkäriä, fysioterapeuttia ja kipupsykologia,
joilla kaikilla on ollut potilaina kohtalontovereitani.
Olen kysynyt, onko myös leikattuja.
On leikattu esim tapaus, jossa pullistuma oli paikassa,
jossa se itsessään aiheutti halvaantumisvaaraa.
Oli useita tapauksia, joissa potilas selvisi kyllä hengissä ja halvaantumatta
leikkauksesta,
mutta kivut pahenivat leikkauksen jälkeen.

Tapaus, jossa oli menossa leikkaus nro 3,
sillä jokainen operaatio pahensi kipuja.

Eli kynnys ensinnäkin päästä leikkaukseen,
koska tulokset ovat niin epävarmoja,
on erittäin korkea.
Enkä myöskään usko,
että minulta löytyisi rohkeutta siihen ryhtyä.
Ehkä olen liian pessimisti,
mutta minulle on tehty 9 leikkausta,
joista osa on ollut täysin rutiinileikkausia,
ja silti kaikista on tullut komplikaatioita.
Eli luottamus siihen,
että näin vaarallinen leikkaus menisi hyvin,
on aika nollassa.

Haastavinta tällä hetkellä on se,
että en vieläkään ole perillä kaikista asioista,
jotka hermokivun laukaisee.
Siis kipuahan on koko ajan.
Perustila on sellainen siedettävä kipu.
Mutta kun sitten tekee jotain "väärää",
tulee siitä todella jäätävää.
Ja se ei sitten ole mikään pikainen juttu,
vaan saattaa olla päällä vuorokauden jos toisenkin.

Viimeisten kolmen viikon aikana sen on laukaissut seuraavat jutut:
- Varomaton pukeminen
- Kevyen sanomalehtikasan kantaminen oikealla käsivarrella
- Hartijoiden pyörittely fysioterapeutin ohjeiden mukaan 
- Sateenvarjon pitäminen auki ja kantaminen
- Liian hätäinen tavaran lattialta noukkiminen

Olen myös aloittanut aamuiset kävelylenkit.
Kun siinä 40 minuuttia kävellessä kädet vähän sivulla heiluvat,
saa jo se lisää kipua aikaiseksi.
Liikunta on kuitenkin tarpeen.
Muuten yläkroppa jumittuu täysin.
Samoin tekonivelpolvi ja toinen nivelrikkopolvi tarvitsee liikuntaa.
Kävelylenkkien jälkeen yritän sitten lievittää pahempaa kipua Omronin  Tens-läpysköillä.

Ensi viikolla on taas "työkokeilu" edessä.
Vaikka niiden epäonnistuessa laskee se aina vähän mielialaa,
saan sieltä myös hurjasti tsemppiä.
Työkaverit ovat olleet todella kannustavia koko tämän ajan,
vaikka heidän työtaakkansa on ollut aikamoinen.
Varsinkin yksi heistä on aivan mahtava.
Joka kerta kerta, kun olen vaipunut vähän synkkiin
 " ei tästä mitään tule"- fiiliksiin,
hän muistuttaa minua, minkälaista oli esim viime talvena.
Hän muistaa joka kerta jonkin aivan yksittäisen asian,
joka oli silloin paljon huonommin kuin nyt.
Ja sanoo, että ajattele, kuinka paljon on tullut edistystä siitä.
Siis eikö ole aivan mahtava tyyppi !
Hän suhtautumisellaan on todella iso merkitys.

Ja nyt tällä hetkellä näyttää siltä,
että se on taas ensi viikolla tarpeen.

Olen tässä naputellut n puolituntia
ja alkaa tuntumaan siltä,
että tämän päivän naputtelut on nyt tässä.
Sen verran jäytävää kipua on tässä taas hiipinyt.
Ajatus, että vielä pitäisi 2,5 tuntia jatkaa,
tuntuu nyt mahdottomalta.

Siis kivutonta olotilaahan en tässä odottele.
Vaan nyt pitäisi pystyä ratkaisemaan se,
millaisella kivun määrällä pidemmän päälle pystyy töitä tekemään.
Ja se on haastavaa.
Fysioterapeutti varoitteli,
että siihen ei saa mennä,
että nippa nappa töistä selviää,
mutta kipu on niin kova, että se lamaannuttaa kaiken muun elämän.
Ja näin yksin asuvallahan se olisikin mahdotonta.
Sitähän pitäisi olla sitten jonkinlainen henkilökohtainen avustaja,
joka jeesaisi kaikessa,
kun kipu lamaannuttaa sohvalle röhnöttämään.
Ja vaikka olisi kokonainen pataljoona jeesaamassa,
ei taitaisi tuollainen elämä pidemmän päälle olla järin terveellistä.
Raskainta tässä on ehkä se,
että mitään varmuuttahan ei ole,
että tämä tästä ohi menee.
Tilanne voi olla hyvinkin pysyvä.
Yritän kovasti vältellä tuota ajatusta,
mutta joskus se iskee päälle.
Niin kuin tänään,
siellä kannon päällä.



tiistai 9. lokakuuta 2018

Il nuovo amore ?


Eilen illalla signora teki vähän raskain mielin päätöksen.
Päätöksen, jota hän on jo pidemmän aikaa pohtinut,
mutta ei ole rohjennut ratkaisua tehdä.
Kun sitä kuitenkin on aina toivonut,
että jospa se kuitenkin tästä lutviutuisi.
Että ehkä ensi kerralla menisi paremmin.

Signora on myös tsempannut itseään.
Yrittänyt ryhdistäytyä,
kun tietää varsin hyvin,
mikä on ongelman ydin.

Signora on yrittänyt muuttaa ajatustapaansa,
toimintatapaansa.
Kun eihän tämä nyt kuitenkaan koske pelkästään signoraa 
vaan myös mielitettyä.

Mutta eilen sattui taas jotain,
joka sai signoran ymmärtämään,
että homma ei toimi.

Vaan miten kertoa tästä mielitietylle?
Miten kertoa tuolle maailman sympaattisimmalle ihmiselle,
että hänen on aika etsiä uusi Suomirakas.
Siis mikäli hänen sydämensä nyt jatkossakin Suomelle sykkii.


 Tämä tulee olemaan mielitietylle kova pala.
Ja signora potee aikamoista syyllisyyttä.
Onhan hän mielitietyn tähän tilanteeseen ajanut.

Signoran olisi varmaan pitänyt ajatella hiukan vastuullisemmin
tuttavuuden alkuaikoina.
Tuolloin, kun oli vasta tutustuminen meneillään.
Olisiko se auttanut,
jos olisi yhdessäolot olisivat olleet satunnaisia ?

Olisiko silloin fiilikset jääneet "ihan ok" -tasolle
eikä tätä suurta ihastumista olisi tapahtunut.

Ai, mitä nyt sitten oikein eilen tapahtui ?


Tämän pieni aakkospussi piti mennä kivaan "tervetuloaylläriin" mielitietylle.
Kuten huomaatte,
pussi ammottaa tyhjyyttään.

Pussi eilen jostain syystä vain repeytyi auki
ja aakkoset vaelsivat signoran kitusista sisään.

Siis se,
että mielitietyn suosikki-Suominamit on sirkusaakkoset,
ei nyt vaan yksinkertaisesti toimi.
Piste!
Punto!

Se on todettu niin moneen kertaan.

Jos mielitietty jatkossakin haluaa joitain Suomiherkkuja napostella,
on herran pakko vaihtaa sorttia.
Johonkin,
jota signora inhoaa.
Kun viritelmä  signora + sirkusaakkoset kotona  ei nyt vaan yhtään elinkelpoinen.

Eikö mielitietty voisi tykätä vaikka Fazerin vihreistä kuulista?
Tai vaikka liköörikonvehdeista ?



perjantai 5. lokakuuta 2018

Remonttireiskan halaaminen ?

Mielitietyn Suomi-visiitit ovat aina hyvin lyhyitä.
Mutta se ei todellakaan meinaa sitä,
että ne olisivat pelkkää lorvimista ja lomailua.
Ehei, kaukana siitä.

Ensinnäkin signora tykkää yrittää elää sellaista normiarkea
edes ne vähäiset päivät,
jolloin mielitietty täällä pohjoisella maankamaralla on.

Onpa mielitietylle napsahtanut ihka ikioma "kestonakkikin".
Pesukoneen nukkasihdin tyhjennys!

Se on ensinnäkin todella kinkkinen irroittaa.
Ei sitä blondin hermot kestä.
Se myös sijaitsee sellaisessa paikassa,
että tällä hetkellä ei sitä kestäisi myöskään signoran kaularankapullistumat.
Koska mielitietty pölähtää Suomeen sen verran passelin väliajoin,
on tämä jobi siirtynyt hänelle täysin yksinoikeuksin.

Kaikkea muutakin pientä puuhaa on aina löytynyt.
Varsinkin kun signoran vointi on  ollut jo pidemmän aikaa vähän niin ja näin.
Kaikenlainen kurottelu on todella häijyä.
Tässä välillä meni jo hiukan paremmin,
mutta nyt on taas tullut takapakkia.

 
Signoran keittiön tasot on täynnä purkkeja ja purnukoita,
kun niiden hyllyltä kurottelu tekee niin kipeää.
Yksikin väärä liike,
niin siitä saattaa seurata useamman tunnin kipu.
Näin kylmän tullen on pukeminenkin tuottanut ongelmia.
Joskus kivun laukaisee sukkien pukeminen.
Takit ovat erittäin haastavia.
Toistaiseksi signora on liihottanut villaisella viitalla.
Sen saa päälle ilman suurempia käsien vääntelyitä.

Sunnuntai-iltana iltateelle tulleelle ystävälle signora ilmoitti jo ovella,
että nyt ei sitten voi halata.
Vaikka signora onkin halausihmisiä,
tällä hetkellä jälkiseuraukset ovat sitä luokkaa,
että on pakko jättää väliin.

Välilevyn pullistuman raihnaannuttamana on signora
 suunnitellut mielitietylle myös ihan uutta hommaa.
Mattojen imurointi.
Paljaalla lattialla voi imuria heilutella sen verran kevyesti,
että se signoralta jotenkuten  onnistuu.
Vaan mattojen imurointi  on sen verran tukuisaa jyräämistä,
että siinä saisi pullistuneet välilevyt kyytiä.
Ja kyydin palkkana aikamoinen kipu.

Sitä paitsi signora ei ainoa,
joka huushollissa on vähän huonossa hapessa.
Sitä on myös imuri.
Maksimitehot pitää olla,
jotta matoista jotain irtoaa.
Ja mitä korkeampi teho, sen napakammin imuri mattoon kiinni jysähtää.
Siinä ei pienet heiluttelut auta.
No grazie!
Non va bene.

Pääsee mielitietty vielä vähän sisustelemaankin.
Signora on hankkinut sellaista sisustusmuovia vai mikä lie härpäkkeen nimi onkaan.
Tarkoituksena on päällystää yksi rähjääntynyt kaapin ovi.
Signora on sen verran hätäinen tyyppi,
että yksin siitä ei varmaan tule mitään.
Todennäköisesti signora onnistuisi vuoraamaan koko oven kiinni.
Parempi odottaa italialaista taustatukea.
Eli kyllä se mielitietty saa nyt ihan remonttireiskan hommiin ryhtyä.

Vaan uskaltaakohan  signora sitä omaa remonttireiskaakaan nyt sitten halata ?
Jospa tämä viikon mittainen takapakki menisi tässä lähipäivinä vähän eteenpäin.