torstai 11. lokakuuta 2018

Kulunut vuosi

Tänä aamuna aamukävelyllä tuli itku.
Onneksi joka-aamuisen kävelyreitin varrella on myös metsää.
Sieltä löytyi kannonpökkylä, jonka päällä istuin ja itkin.
Olisi tehnyt mieli pomppia tasajalkaa ja huutaa
"hemmetin pullistuma"!

Onneksi järki esti moiset.
Se ei olisi ollut hyväksi sen kummemmin polville kuin pullistumallekaan.

Itku oli tullut jo eilen illalla nukkumaan mennessä.
Viimeiset pari kuukautta olen saanut tsempattua itseni aika positiiviseen vireeseen.
Eilen tultiin rytinällä alas.
Tuli yks kaks aivan hirveä ikävä isää.

Isä nukkui pois viime joulukuussa.
En tiedä, voiko rakkaan ihmisen menetystä mitenkään käsitellä,
ja jos voi, onko siitä mitään apua,
mutta joka tapauksessa minulla se on totaalisesti tekemättä.
Tämä vuoden jatkunut kipupainajainen on kyllä pitänyt siitä huolen.

Tänä aamun herätessä lohtua ei tuonut edes isän villatakki.
Takki, jonka koko viime talven vetäisin aamulla yöpaidan päälle
ja sama on jatkunut nyt ilmojen kylmettyä.
Tänä aamuna muistikuvat isästä tuo takki päällä eteisessä
 hymyillen minua vastaanottamassa
ei tänä aamuna tuntunutkaan lohduttavalta.
Karhea kauluskin painoi pahasti  todella kipeää kohtaa niskasta.
Itketti.

Siinä kannon päällä kököttäessä tuli käytyä läpi koko tämä vuosi.

Tässähän olisi voinut viettää merkkipäivää lokakuun alussa.
1.10.2017 jäin ensimmäisen kerran sairaslomalle sen jäätävän kivun vuoksi.
Kivun, jota lääkärit ja fysioterapeutit pitivät vain lihasjännityksenä.

Jälkeenpäin olen miettinyt,
että enkö osannut kuvata kipua oikein,
kun sekä lääkärit että fysioterapeutit olivat sitä mieltä,
että kyseessä on vain lihasjumi.

Peräti neljä kuukautta yritin tehdä töitä tuon lihasjumin eteen.
Kävin kuntosalilla treenaamassa fysioterapeutti/personal treinerin ohjauksessa.
Juoksin akupunktiossa.
Kivut vaan pahenivat.

Yritin olla töissä,
kuka sitä nyt lihasjumien takia on sairaslomalla!
Usein jouduin lähtemään itkien pois kesken päivän.
Kivut olivat niin jäätäviä,
että ei niitä kestänyt.
Joskus jouduin tulemaan taksilla,
kun muistin edellisestä kerrasta,
että bussin tärinä oli aivan kamalaa.

Viimeiset päivät ennen isän menehtymistä olivat kamalat.
Palvelutalo oli lähettänyt isän sairaalaan,
sillä isän keskushermostoa halvaannuttava sairaus oli edennyt jo siihen pisteeseen,
että nieleminen ei enää onnistunut.
Edessä olisi enää vaihe, joka johtaa tukehtumiseen.
Sairaala olisi silti halunnut lähettää isän takaisin palvelutaloon.
Kaksi päivää itkin ja rukoilin,
että isä pääsisi saattohoito-osastolle,
jossa ehkä voitaisiin lopussa oloa hiukan helpottaa.
Minulle on jäänyt nuo puhelut niin elävästi mieleen.
Sekä tilanteen kamaluuden että kipujen suhteen.
Edelleenkään en oikein pysty puhumaan niin,
että pidän puhelinta korvalla.
Se saa aikaan viiltävän kivun.
Tilanne oli tämä jo tuolloin joulukuussa.
Olin kuitenkin töissä ja kaiuttimen päällä pito olisi ollut hankalaa.
Muistan, kuinka tuntui, että kipu lamaannuttaa lähes hengityksen
ja siinä samalla yritin tapella hoitajien ja lääkärien kanssa.
Puhelu toisensa jälkeen. 
Kyseessä oli kuitenkin isän hyvinvointi ja se,
saako hän inhimillisen lähdön.
Tuossa vaiheessa tiesimme jo kaikki,
että lähtö oli lähellä.
Tosin sitä emme arvanneet,
että se olisi jo reilun 10 tunnin päässä. 
Jatkosta ei ole kunnolla muistikuvia.
Muuta kuin kipua.
Jotenkin sain kuitenkin kaikki isän poismenosta seuranneet käytännön järjestelyt hoidettua.
Hautajaiset menivät kipulääkkeiden ja rauhoittavien sekoituksella.
Seurasi sairaslomia, 
lyhyitä 2-3 tunnin työyrityksiä ja taas sairaslomia.
Lopulta,
4 kuukauden epätietoisuuden jälkeen tuli diagnoosi,
kaularangan välilevyn pullistuma.
Kevättalvi on aikamoisen sumun peitossa.
Muistan lähinnä aivan jäätävän kivun.
Jo pelkkä vasemman käden  liikuttamainen lisäsi kipua.
Makasin sängyssä päivästä toiseen.
Yksinäisyys ja kivut ovat paha yhdistelmä.
Joskus jopa pelottava.
Kun kipu menee sietokyvyn yli,
sitä saattaa alkaa miettiä vaikka mitä.
Eikä siinä ole ketään toppuuttelemassa,
järkeä puhumassa.

Muistan useita tilanteita,
jolloin olin lähellä tehdä mitä tahansa,
jotta saisi tajun kankaalle edes hetkeksi.
Jotta edes hetkeksi saisi lepoa siitä jäytävästä kivusta.
Oli myös pelottavaa,
että todella vahvoista kipulaastareista huolimatta kipu oli niin massiivista.

Samoin elämä yksikätisenä oli haastavaa.
Varsinkin kun se kivuton käsi oli oikea ja olen vasenkätinen.
Opettelin syömään oikealla kädellä.
Järjestään osa lusikallisista tippui lattialle.
Siellä ne nokareet sitten odottivat pojan viikottaista käyntiä.
käyntiin kuului siivous, kaupassakäynti, laastarin vaihto ja usein myös tiskaus.
Vaikka yritin käyttää kertakäyttöastioita, tuli tiskiä silti.
Tiskaus oli ja on joskus vieläkin todella kivuliasta.

Äidiltä yritin peittää pahimmat synkimmät syöverit.
Äidin elämän viimeiset vuodet olivat täyttäneet täysin isän hoito
ja nyt hän oli täysin tyhjän päällä.
Samoin hänen oma terveys reistaili ( ja jatkuu edelleen).
En halunnut lisätä hänen huoltaan oman tilanteeni vuoksi.
Tiesin, että huoli oli kuitenkin suuri.

Jos jotain hyvää, niin se tässä oli,
että nyt minulla oli mahdollisuus kulkea äidin mukana lääkäreissä ja tutkimuksissa.
Mikäli vain kivuilta pääsin liikkeelle.
Viime maanantainakin oltiin taas.
Ja jatkoa on tulossa.

Olen tässä säännöllisin väliajoin käynyt kokeilemassa,
josko työnteko onnistuisi edes osa-aikasairasloman verran.
Viimeksi sain kokoon peräti 3 kertaa 3 tunnin päiviä, mutta sitten tuli seinä vastaan.
Kokeilujen jälkeen iskee aina hetkeksi epätoivoisuus.
Eikö vieläkään?
Ehkä kuulun niiden joukkoon, joilla tämä ei mene ohi.

Myös ihmisten päivittelyt:
"Se on kyllä nyt kestänyt jo tosi pitkään"
"Siis vieläkö olet sairaslomalla"
eivät helpota yhtään pitää positiivisyyttä yllä.
Ymmärrän, että ihmisiä saattaa ihmetyttää,
miksei tälle tehdä mitään.

Mutta kun tekemiset on aika vähissä.
Joskus näitä leikataan, hyvin harvoin.
Leikkauksessa on erittäin suuret riskit.
Olet jututtanut useampaa eri lääkäriä, fysioterapeuttia ja kipupsykologia,
joilla kaikilla on ollut potilaina kohtalontovereitani.
Olen kysynyt, onko myös leikattuja.
On leikattu esim tapaus, jossa pullistuma oli paikassa,
jossa se itsessään aiheutti halvaantumisvaaraa.
Oli useita tapauksia, joissa potilas selvisi kyllä hengissä ja halvaantumatta
leikkauksesta,
mutta kivut pahenivat leikkauksen jälkeen.

Tapaus, jossa oli menossa leikkaus nro 3,
sillä jokainen operaatio pahensi kipuja.

Eli kynnys ensinnäkin päästä leikkaukseen,
koska tulokset ovat niin epävarmoja,
on erittäin korkea.
Enkä myöskään usko,
että minulta löytyisi rohkeutta siihen ryhtyä.
Ehkä olen liian pessimisti,
mutta minulle on tehty 9 leikkausta,
joista osa on ollut täysin rutiinileikkausia,
ja silti kaikista on tullut komplikaatioita.
Eli luottamus siihen,
että näin vaarallinen leikkaus menisi hyvin,
on aika nollassa.

Haastavinta tällä hetkellä on se,
että en vieläkään ole perillä kaikista asioista,
jotka hermokivun laukaisee.
Siis kipuahan on koko ajan.
Perustila on sellainen siedettävä kipu.
Mutta kun sitten tekee jotain "väärää",
tulee siitä todella jäätävää.
Ja se ei sitten ole mikään pikainen juttu,
vaan saattaa olla päällä vuorokauden jos toisenkin.

Viimeisten kolmen viikon aikana sen on laukaissut seuraavat jutut:
- Varomaton pukeminen
- Kevyen sanomalehtikasan kantaminen oikealla käsivarrella
- Hartijoiden pyörittely fysioterapeutin ohjeiden mukaan 
- Sateenvarjon pitäminen auki ja kantaminen
- Liian hätäinen tavaran lattialta noukkiminen

Olen myös aloittanut aamuiset kävelylenkit.
Kun siinä 40 minuuttia kävellessä kädet vähän sivulla heiluvat,
saa jo se lisää kipua aikaiseksi.
Liikunta on kuitenkin tarpeen.
Muuten yläkroppa jumittuu täysin.
Samoin tekonivelpolvi ja toinen nivelrikkopolvi tarvitsee liikuntaa.
Kävelylenkkien jälkeen yritän sitten lievittää pahempaa kipua Omronin  Tens-läpysköillä.

Ensi viikolla on taas "työkokeilu" edessä.
Vaikka niiden epäonnistuessa laskee se aina vähän mielialaa,
saan sieltä myös hurjasti tsemppiä.
Työkaverit ovat olleet todella kannustavia koko tämän ajan,
vaikka heidän työtaakkansa on ollut aikamoinen.
Varsinkin yksi heistä on aivan mahtava.
Joka kerta kerta, kun olen vaipunut vähän synkkiin
 " ei tästä mitään tule"- fiiliksiin,
hän muistuttaa minua, minkälaista oli esim viime talvena.
Hän muistaa joka kerta jonkin aivan yksittäisen asian,
joka oli silloin paljon huonommin kuin nyt.
Ja sanoo, että ajattele, kuinka paljon on tullut edistystä siitä.
Siis eikö ole aivan mahtava tyyppi !
Hän suhtautumisellaan on todella iso merkitys.

Ja nyt tällä hetkellä näyttää siltä,
että se on taas ensi viikolla tarpeen.

Olen tässä naputellut n puolituntia
ja alkaa tuntumaan siltä,
että tämän päivän naputtelut on nyt tässä.
Sen verran jäytävää kipua on tässä taas hiipinyt.
Ajatus, että vielä pitäisi 2,5 tuntia jatkaa,
tuntuu nyt mahdottomalta.

Siis kivutonta olotilaahan en tässä odottele.
Vaan nyt pitäisi pystyä ratkaisemaan se,
millaisella kivun määrällä pidemmän päälle pystyy töitä tekemään.
Ja se on haastavaa.
Fysioterapeutti varoitteli,
että siihen ei saa mennä,
että nippa nappa töistä selviää,
mutta kipu on niin kova, että se lamaannuttaa kaiken muun elämän.
Ja näin yksin asuvallahan se olisikin mahdotonta.
Sitähän pitäisi olla sitten jonkinlainen henkilökohtainen avustaja,
joka jeesaisi kaikessa,
kun kipu lamaannuttaa sohvalle röhnöttämään.
Ja vaikka olisi kokonainen pataljoona jeesaamassa,
ei taitaisi tuollainen elämä pidemmän päälle olla järin terveellistä.
Raskainta tässä on ehkä se,
että mitään varmuuttahan ei ole,
että tämä tästä ohi menee.
Tilanne voi olla hyvinkin pysyvä.
Yritän kovasti vältellä tuota ajatusta,
mutta joskus se iskee päälle.
Niin kuin tänään,
siellä kannon päällä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi !